Cosmopolis

David Cronenbergin uusimmassa elokuvassa sukelletaan elottomaan ja unenomaiseen maailmaan. Kerronnallisesti lähitulevaisuuteen sijoittuvan tarinan päähenkilönä nähdään nuori monimiljonääri Eric Packer (Robert Pattinson), jonka maailma rakentuu rahan, terveyden, turvallisuuden ja seksin varaan, sliipattua ulkokuorta unohtamatta. Jokin tuntuu olevan kuitenkin pahasti vinossa.

Elokuvan edetessä paljastuu, että Packerin tärkeinä pitämät asiat ovat vain näennäisesti kunnossa. Packer tekee kuolemaa ja elottomuus syö pala palalta koko Packerin maailmaan.

Packerin maailma murenee sisältä päin. Rahan, terveyden, turvallisuuden ja seksin maailma paljastuu vain ulkoa opituksi vaatteeksi, joita Packer on kantanut yllään liian pitkään. Packerin on tullut aika luopua takistaan.

Elokuva onkin kertomus kadonnutta merkitystä etsivästä nuorukaisesta nihilismin syövereihin uponneessa lähitulevaisuudessa. Packer vajoaa kuitenkin askel askeleelta yhä syvemmälle tyhjyyteen ja elottomuuteen, jossa päätepisteenä on ikuinen uni.

Cronenberg on tarttunut elokuvassa vahvaan ja vaikeasti käsiteltävään teemaan: Miten kuvata nihilististä ihmistä maailmassa, jossa jokainen teko sisältää itsessään merkityksen? Perinteinen ratkaisu on päihteet ja väkivalta. Ratkaisu ei olisi ollut yhtä innovatiivinen ja nihilismi olisi ollut helpompi sekoittaa köyhyyden tuomaan epätoivoon. Asettaessaan nihilistisen maailmankatsomuksen ökyrikkaan Packerin saappaisiin, Cronenberg onnistuu välittämään selkeämmän viestin katsojalle.

Vaikka voitaisiin todeta, että elokuva on jossain määrin innovatiivinen, toteutuksesta on tullut tahtomattaan tylsä ja eloton. Elottomuutta yritetään pehmentää seksin, eturauhastutkimuksen, mellakkahässäköiden ja ampumakohtausten avulla, mutta elottomasta nihilismistä on vaikea saada mukaansa tempaavaa elokuvaa. Näin ollen elokuva toimii parhaillaan filosofisena pähkinänä, mutta jättää katsojan tunnetasolla kylmäksi. Parasta antia on lähinnä loppukohtauksen keskustelutuokio Packerin ja Benno Levinin (Paul Giamatti) välillä, jossa nihilististä maailmaa käsitteellistetään. Cronenberg olisikin voinut käyttää enemmän keskustelua vaikean aiheen kuvaamiseen. Tällaisenaan toteutettuna elokuva jättää monelle katsojalle pelkkiä kysymyksiä, eikä nouse vuoden parhaiden elokuvien listalle.

• Cosmopolis
• USA 2012
• Ohjaaja: David Cronenberg
• Pääosissa: Robert Pattinson, Juliette Binoche and Sarah Gadon
• Laji: Draama
• Kesto: 109 min
• Tähdet

 

Onnellisesti oikealla?

Vaikka maailmassa on vaurautta enemmän kuin koskaan ihmiskunnan historiassa, elämää ohjaa jatkuva kilpailu. Elämme globaalin kilpailutalouden piirissä, mikä tarkoittaa sitä, ettei laajamittainen downshiftaaminen ole mahdollista. Jotta pystymme edes ylläpitämään elintasomme, meidän tulee luoda tuotteita, jotka pärjäävät globaaleilla markkinoilla. Olemme siis suomalaisena tai eurooppalaisena talousyksikkönä pakotettuja juoksemaan globaalissa oravanpyörässä.

Jos tuolle oravanpyörälle voitaisiin ristitä vanhemmat, isän rooli kuuluisi edesmenneelle Ronald Reaganille. Merkittävin elämäntapaamme ja maailmaa muovannut nainen on puolestaan Margaret Thatcher. Nyt Thatcherin ja Reaganin maailmankuva on piirretty onnistuneesti valkokankaalle.

Elokuva rakentaa Thatcherin oikeistolaisen maailmankuvan löyhänä kasvukertomuksena, jossa lapsuutensa kauppa-apulaisena elänyt tyttö soveltaa varhaisia oppejaan elämästä kokonaisen kansakunnan ja koko maailman johtajana. Pienkauppiaan tyttärenä Margaret on oppinut tekemään ahkerasti töitä ja elämään niukkuuden keskellä. Taustalla elää pelko niukkuuden vallasta.

Thatcherin oikeistolainen maailmankuva tiivistyykin niukkuuteen. Niukassa maailmassa elämän painopisteenä on pärjääminen. Pärjääminen merkitsee kamppailua ja taistelua, joista tulee itseisarvoja ja elämänehtoja. Kuten Thatcheriä näyttelevä Meryl Streep elokuvassa toteaa: "I have done battle every single day of my life".

Jos elämä on pelkkää taistelua, ei onnelle ole sijaa. Onnellisuus ei kuulu oikeistolaiseen maailmankuvaan, sillä siihen ei ole varaa. Onni on niukkuuden torjumista ja onnen avaimet ovat raha, valta ja elämän managerointi. Elokuva ei esitäkään kysymystä Thatcherin onnellisuudesta. Todellisuus sen sijaan antaa periksi rautarouvalle, kun hän näkee säännöllisesti hallusinaatioita edesmenneestä miehestään. Kyyneleet on varattu Thatcherin tyttärelle, jonka on vaikea ymmärtää äitinsä kylmäkiskoista asioiden managerointia.

Elokuvassa oikeistolainen maailmankuva luo kehyksen tarinankerrontaan. Thatcherilaisen politiikan vastustajat näyttäytyvät huligaaneina, terroristeina tai liberaaleina populistipoliitikkoina. Elokuva toimiikin erinomaisena johdatuksena oikeistolaisen maailmankuvan ymmärtämiseen. Samaan syssyyn kannattaa vielä katsoa 2007 valmistunut There Will Be Blood.

Elokuva kurkoittaa kuitenkin modernin oikeisto-vasemmisto-ajattelun ulkopuolelle ja nykyaikaan, jossa rajat ovat hämärtyneet ja maailmasta on tullut useimmille harmaa. Postmodernissa maailmassa politiikasta on tullut talouden osalta pellejen hommaa, sillä niukkuudesta on luotu omalakinen globaali järjestelmä ja politiikasta on tullut peliä, joka voi toimia vain noiden sääntöjen puitteissa. Thatcherin luomaa peliä voikin vain pelata, ei muuttaa. Vai kuinka? "It used to be about trying to do something. Now it's about trying to be someone."

• The Iron Lady
  
• Art House & International 2011
• Ohjaaja: Phyllida Lloyd
• Pääosissa: Meryl Streep, Jim Broadbent, Richard E. Grant
  
• Laji: Draama
• Kesto: 105
• Tähdet: